Kuva: Pinterest
Monta (liian monta) kertaa oon asettanut muiden tarpeet omieni edelle. Mutta sehän on loputon kierre, suonsilmäke, joka imee mukaansa. Jos aina riittää, venyy, suostuu, kukaan ulkopuolelta ei huomaa sitä pistettä, kun venyminen menee liian pitkälle. Kun vieterissä ei olekaan enää yhtään varaa.
Kasvamisen myötä kuljeskelen päivä päivältä lähemmäs sitä hetkeä, että osaan olla riittävän joustava ja jäykkä samaan aikaan. Että osaan pitää puoleni ja nähdä omat tarpeeni riittävän selkeästi, jotta voin sitten tarvittaessa ihan oikean paikan tullen joustaa ja antaa itsestäni jollekin toiselle jotain.
Eilen ja tänään kävin pitkään sisäistä keskustelua siitä venyäkö vai ei erään asian äärellä. Vaakakuppi oli jo kääntymässä sille samalle tutulle "pelastan maailman" -puolelle, kunnes tajusin, että mun ei ihan oikeasti tartte. Ja riitän silti. Jos kaikki eivät hoida sovittuja asioita, niin ei se aina ole minunkaan tehtäväni niitä paikkailla.
Tällä hetkellä hengittelen syvään.
Helppoo se ei nimittäin ollut.
Syyllisyys päälimmäisenä tunteena.
Sami Hedberg lauloi mun olkapäällä Täytyy jaksaa...
Vaikka ihan aikuisten oikeesti ei tartte.
Ja riitän juuri näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti